Why just run, night orienteering or skiing is more fun

Helsingin seudun treenikelit ovat vaihdelleet laidasta laitaan tämän vuoden tammikuussa. Välillä on satanut vettä, välillä lunta, osaltaan on kahlattu loskassa ja osaltaan juostu pitävää pakkaskelin tiestöä. Väistämättä välillä on niin liukasta ettei pelkkä teillä juokseminen oikein huvita. Onneksi Oittaan laduilla on jo päässyt suksimaan ja tällä hetkellä lunta näyttää kertyvän siihen malliin että pian myös klassikkojen klassikko eli Lepuskin musta latu on hiihtokunnossa.

Alituista suunnistushimoa tyydyttämään on tietysti myös suunnistettu. Alla olevasta kartasta löytyy teaseri Lintuvaaran metsien oivallisesta yösuuntaharjoituksesta, jonka kipaisin sinä torstai-iltana, kun satoi vettä, tiet olivat peilikirkkaan jään peitossa ja märkää lunta oli metsässä puoleen sääreen. Veikkaanpa kuitenkin, että vain Barona-areenalla tai Myllyssä oli tuona iltana parempi juosta kuin noissa metsissä. Kiitokset vaan Savion suunnalle hyvästä treenistä!

Yksi talvinen suunnistusmuoto on tietenkin vanha tuttu korttelisuunnistus. Esimerkiksi Pihkaniskojen korttelisuunnistukset ovat pyörineet iät ja ajat sunnuntaisin. Ketolainen ja Tinski käyvät siellä juoksemassa 12 km tunnin korville, jos vanhat merkit pitävät kutinsa myös tänä talvena. Kortteleissa on se hyvä puoli, että niihin on helppo liittää muutama metsärasti rikkomaan tiejuoksurytmiä, eikä muutaman minuutin lumessa kahlaaminen vielä sotke herkkääkin herkempää suunnistajan askelta. Ties vaikka olisi enemmänkin hyötyä kuin haittaa tommoisesta. Kokeilin viime viikon lauantaina tämän tyylistä korttelisuunnistusta Kauniaisissa vanhalla ratamestari-manageri Mikko Määtän aikanaan speksaamalla radalla. Kirpeässä pakkassäässä ja auringon pilkistellessä oli kiva kiskoa menemään kun ei satanut lunta eikä vettä. Täytyy kyllä myöntää, että eniten tykkäsin alla olevan kartan metsäpätkästä vaikka siellä lumessa joutuikin kahlaamaan.

Toki normaalia yösuunnistusta on tullut myös harrastettua mutta vähenevässä määrin. Pikku yöradan voi helposti yhdistää vaikkapa lamppulenkin osaksi. Espoon metsissä kulkee ristiin rastiin pikkupolkuja, jotka ovat ihmisten käytössä myös talvisin. Niitä pitkin kelpaa laputella lamppu päässä ja kujuilla lumisia metsämaisemia ledilampun valossa. Eikä haittaa vaikka lenkkiä maustaa johonkin väliin lyhyellä kahlaamisella metsän puolella. Esimerkiksi Lippajärven suunnalta pääsee hyvin pikkupolkuja Oittaan metsään suunnistamaan.

Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta lamppuhiihtoa. Talven ensimmäinen lamppuhiihtolenkki tuli heitettyä tämän viikon tiistaina ja priimaa oli. Latu Oittaalta Pirttimäkeen oli hieman nuljuva mutta oli siinä muutkin hiihtäneet. Lamppuhiihdossa on oma fiiliksensä suihkia pimeässä lumisessa metsässä varsinkin jos lunta tuiskuttaa päin pläsiä jatkuvasti ja alamäissä ei nää juuri mitään eikä ainakaan sitä minne latu seuraavaksi kurvaa. Tiistai-iltana oli juuri tällainen sää. Sisänsä hauskaa, että Oittaan 1.3 km:n latu oli turvoksissa porukkaa mutta Pirttimäen pimeässä metsässä ei hiihtänyt ketään muita. Kiitokset Virpille hyvästä hiihtovinkistä!

Kikkailun ohella virallisemman harjoittelun linjasta on turha tinkiä. Kalevan Rastin Helsingin osasto kokoontui eilen yökortteliharjoitukseen Tapiolan ja Otaniemen maisemiin. Rata oli linnuntietä noin 14 kilometriä ja about tunti ja vartti siihen taisi tuhrautua. Silleen oli mukava treeni että vauhdit osuivat hyvin yksiin ja viimeistään perhoslenkeillä jokainen sai suunnistaa yksin. Pajunen oli liikkeellä peekookakkonen mentaliteetilla ja veikkaan että muilla kone kiersi sitten jo enemmän. Pikkupakkasessa lumipöpperöiset tiet olivat kyllä liukkaita mutta kukaan ei onneksi jäänyt bussin tai auton alle vaikka torvea joku autokuski taisikin soittaa tiukassa korttelisuunnistuskeskittyneisyyden tiimellyksessä.

Sprinttikartan kielletyt symbolit puhuttivat jälleen ja hylsysarakkeisiin kertyi merkintöjä. Meikäläinen taisi kuitata ainakin viisi hylsyä ja epäselväksi jäi saiko kukaan tulosta. Yllättävän hankalaa sprinttiradan hyväksytty suorittaminen vaan tuntuu olevan nykykartoilla, olisikohan laajalti sallittuun metsään tottuneen vaikea omaksua muutaman millien kokoisten kiellettyjen alueiden havaitseminen kartalta kovassa juoksuvauhdissa. Vanhan tyylisessä korttelisuunnistuksessa esimerkiksi 1:10000 kartalla tonttialueiden oliivinvihreä taisi olla ainoa kielletty symboli mutta tarinat kertovat takavuosien kevään kortteliviesteistä mitä värikkäämpiä tarinoita lankkuaitojen ylittämisistä ja maagisen kovista osuusajoista :-) Eikö villien metsämiesten moraali vaan riitä pihasuunnistukseen.

Kotileiri 2

Veettiin Mähösen (Timo) kanssa niin sanottu kotileiri tossa marraskuussa yhtenä viikonloppuna. Majoitus oli siis ihan kotioloissa ja treenit siihen sitten lähiympäristössä. Ruuat oli tarkoitus tehdä itse, jotta saisimme terveellistä ravintoa palautuaksemme tehokkaasti. Lauantai-illan suunnitelmaksi oli mietitty hyväksi havaittu yö-treeni ja -kerho yhdistelmä (väliviivojen käyttö hakusessa?, toim. huom.). Toisin kuitenkin kävi. Kaupat suljettiin aikaisin pyhäpäivistä johtuen ja ei auttanut muu kuin tankata roskaruokaloissa sapluunalla Kotipizza et Mäkkäri. Yömiestä korpesi erityisesti suljettu Flamingon yökerho, joten sekin osa hyvästä pläänistä vesittyi. Mähönen yritti lohduttaa aamulla ettei nyt sentään ole rapula. Treenit olivatkin sitten ainoat mitkä tuli tehtyä suunnitelman mukaan, lauantain yötreeni Landbossa ja pitkä maastolenkki sunnuntaina Raatojuoksu radalla.

Kotileiri ykkösestä suivaantuneina päätimme yrittää uudelleen, josko nyt homma toimisi paremmin. Loppiaisen pelossa jääkaappi oli ostettu täyteen ruokaa jo hyvissä ajoin ettei vaan taas jäisi nuo tuikitärkeät sallaatit syömättä. Leiriä pidennettiin kahden päivän setistä kolmeen päivään ja kahden treenin sijasta nyt tahkottaisiin viisi treeniä. Yökerho jätettiin optioksi, jos vaan suinkin jaksetaan. Leiri polkaistiin käytiin Loppiaisperjantaiaamuna maastolenkillä Luukissa. Vieraileva tähtenä Mähöstä ja meikäläistä kirittämään oli palkattu yksi kolmesta laatublogi Nuivan Meiningin kuivakkaasta toimittajasta, joka kertoi ettei enää oikein jaksa kirjoittaa mutta treenejä kyllä meinaa jatkossakin tehdä. Rapsakkaassa lumihangessa könyämistä kertyi 1h 45 min ja aukkarit siihen päälle ulkoilukartanon takapihan loivaan alamäkeen. Turha oikeastaan oli sätkiä, jumiin tässä mennään kuitenkin.

Siitä sitten kämpille ja lounaaksi tietysti niin sanottu beisikki eli jauheliha-sipuli-tomaatti-juusto ketsuppipasta. Pastan lisäksi viidestä muusta ainesosasta voi halutessaan jättää minkä tahansa pois tai vaikka vielä useamman. Ihan maun mukaan. Lisukkeena oli ihan salaattijuustosalaatti, joten kyllä kelpasi. Iltapäivän aikataulu meni vähän tiukaksi eikä pitkään keritty roikkua netissä vaan sählykenttä kutsui. Tunnin säbä oli siis leirin toinen harjoitus. Tässä ideana oli vähän rikkoa rytmiä tai whatever, pitää hauskaa. Sählyhallilla myytiin palautusjuomina myös keskioluita ja kokeilimme varovasti miten yhden pullon juominen auttaisi palautumisprosessia. Päivälliseksi söimme täysjyväriisiä pippurikermakanakastikkeella ja tietysti myös salaattia. Saunan jälkeen katsoimme jonkun vanhan leffan ja sitten nukkumaan.

Lauantaiaamu valkeni pienen yöllisen lumisateen jälkeen ja ohjelmassa oli jugurttimysliaamupalan jälkeen mäkivedot yhdistettynä lyhyeen suunnistusvetoon Kauniaisten Kasavuorella. Mäkivetoreittinä toimi vanha tuttu jyrkkä metsäpolku Ikean puolen niityn puupenkiltä suoraan pikkupolkua ylös. Oheiseen karttaan on merkitty juoksureitti vihreällä ja yksi suunnistusvedoista. Yllättävän vähän oli lunta näissä maisemissa verrattuna Luukkiin ja mukava oli lasottaa menemään varsinkin suunnistusosuudella. Mäkivetoja teimme 4 kpl (about 60m nousua per veto) ja suunnistusvetoja oli kolme. Palautuksena hölkättiin alas ja sieltä sitten takaisin ylös. Tämä kolmas treeni kesti tunnin ja vartin mistä vajaa puoli tuntia kiskottiin kovaa.
Treenin päälle hurautimme nopeasti autolla kämpille ja klassikkolounas syntyi käden käänteessä sekoittamalla seuraavat ainekset: pasta, oliiviöljy, tonnikala, tuorejuusto, tuoreet tomaatit, ketsuppi ja hifistelyksi oreganoa sekä juustosuikaleita. Mössöä sitten syötiin niin että meinasi osa tulla korvista ulos ja tyhjät kolot mahalaukussa tilkittiin eilisestä yksinkertaisempaan suuntaan muuttuneella salaatilla. Kankeahkon Tour de Skiin nettiliveseurannan ilman maksullisia tv-kanavia jälkeen silmät painuivat kiinni ja sorruimme päiväuniin. Herätyskello jäi asettamatta, joten tässä vähän ryssittiin. Onneksi kuitenkin Mähönen havahtui kaksi puoli tuntia myöhemmin ja herätti myös meikäläisen. Kokemuksesta on opittu ettei paljoa yli kahden tunnin päikkäreitä kannata nukkua ja neljän tunnin ovat jo vähän liian pitkät.

Päiväunien myötä ilta olikin jo sopivasti hämärtynyt ja virkistävien pikakahvien jälkeen suuntasimme Kuusijärvelle yötreeniin. Matkalla ostimme saunakaljat valmiiksi, ettei vaan kaupat ehtisi mennä kiinni, jos metsässä kuluisikin odotettua enemmän aikaa. Rata oli about seitsemän kilometriä linnuntietä sisältäen kunnon veryttelyt alkuun ja loppuun. Lunta oli paikka paikkoin vielä enemmän kuin Luukissa ja ihan helposti sykkeet nousivat kehittävän alueen puolelle. Tällä kertaa ei ollut varaa koukkia sillä kaljat odottivat autossa ja haaveissa kuulsi myös mahdollisuus päästä tällä leirillä yökerhoon. Virkein jaloin työnsimme menemään ja suunnistusosuus kesti vähän yli tunnin ja verkat siihen parisenkymmentä minuuttia päälle. Vaatteiden vaihto sujui muuten ripeästi Kuusijärven parkkiksen valoissa mutta kengännauhoihin oli jäätynyt tyylikkäät suovedenruskeat jääköntit, jotka eivät ihan heti auenneet.

Nissanin lämppäri täysille ja nupit kaakkoon mankasta, hyvä fiilis kun kerran tuli lähdettyä yömetsään. Tsih! Mähönen korkkasi tölkin mutta meikäläisen piti vielä tovi kärvistellä auton ratissa. Terveysruokasektorilla katkesi kamelin selkä tähän paikkaan ja illalliseksi viritimme ison käden makkara-sipuli-ranskalaiset uunissa, ihan kahden pellillisen taktiikalla ajeltiin. Salaatin jämät toki rouskutettiin pois. Isoksi yllätykseksi saunakaljat ja syömingit raukaisivat sen verran ettei meistä ollutkaan baariin lähtijöiksi. Täytyy ensi kerralla vielä hioa kotileirin ohjelmaa sen verran että tuokin sektori tulisi katettua.

Sunnuntaiaamu koitti auringonpaisteisena kirpeässä pakkassäässä. Tähän aamupäivään ei ollut muuta suunnitelmaa kuin tylsä tiestö 25 kilomeetriä mäkisellä reitillä. Erityisesti Kauniaisista löytyy oivallisia nousuja huipentamaan lenkin viimeisen kolmanneksen kärsimykset. Mistään kulusta ei voida puhua enemminkin kulkumattomuudesta voisi mainita todella kivuliaan jalkalihasosaston. Näin äkkiseltään ei näköjään kannata rueta treenaamaan mutta lenkki tuli kuitenkin juostua. Omatoimisessa kokkailussa oli myös tultu tien päähän ja lounasravintola Golden Rax buffet lähikauppakeskus Sellossa kutsui. Sanottava on, että muistaakseni joskus armeija-aikoina jaksoin syödä enemmän slaisseja kuin nykyään mutta aikahan tuppaa kultaamaan muistot.

HC sää ja latu

Aijai, tänä vuonna yösuunnistuskausi pyörähti käytiin vasta tammikuun neljäntenä päivänä. Niin sitä ukko iän myötä löystyy eikä vaan enää huvita lähteä tuonne vaakasuoraan vesisateeseen ja puoleen sääreen asti ulottuvaan hyiseen loskaan rämpimään. No käytiin sitten tämän kerran kuitenkin ja keskiviikkoillan baanana toimi kuntorastirata viime kesältä Gumbostrandissa.

Tuolta ei ole kuin kivenheitto Valio Jukola maastoon, joten ei mikään iso yllätys että Vehkalahden mainioita veikkoja ilmestyi harjoittelemaan yösuunnistusta. Siinä sitä vaihdettiin yöässäily vermeet Hedåsenin tanssilavan parkkiksella, loskaa oli vain nilkkaan asti. VeVen B-kaaderia oli paikalla, starat loistivat poissaolollaan. Ne on varmaan kaikki jossain Portugalissa juoksemassa ja Muukkonen tietysti Saviolla. Btw, mitenköhän Petteri kerkiää harjoitella riittävästi uuteen blogiinsa kirjoittelun ohessa.

Metsä oli peitteistä, märkää ja pimeää. Tuntui, että taidot ovat taas hukkuneet jonnekkin eikä hommasta oikein meinannut tulla mitään. Alku vielä sujui melko hyvin mutta seiskarastilla usko loppui aivan kalkkiviivoilla ja kasirastille neiteilin ojan ylityksessä. Lopulta jouduin kahlaamaan polveen asti vedessä etten vaan ajautuisi liikaa sivuun. Siitä sitten kangistunein jaloin väärän mäen kautta oikeaan ja siellä vielä kunnon pummi. Loppulenkillä rastiotoissa oli vaikeuksia eikä KU-rastien vanhat pukit osuneet väsyneisiin silmiin. Harvoin on kuusi kilometriä tuntunut näin pitkältä, huoh. Pitkä on tie että jaksaa kaksi kertaa pidemmän kesäkuussa. Sen verran tiukille jouduin että ei jaksanut edes Kannun häppärille saati Amarilloon. Autossa odotti siksteri eikä kukaan korkannut. Niin ne äijät muuttuu.